Monta kertaa olen aloittanut ja yhtä monta kertaa lopettanut. Nimenomaan tämän kirjoittamisen. Tuntuu, etten saa tiivistettyä asioita riittävästi. Nyt kuitenkin päätin sen tehdä. Jos tästä olisi apua jollekin, joka ehkä käy lävitse samoja asioita, vaikkei täysin samassa tilanteessa olisikaan.

Olen 33-vuotias nainen keskeltä Suomea. Olen yhden lapsen äiti, vaimo ja yrittäjä. Olen tulta ja tappuraa, rakastan lujaa ja paljon. Elämä oli melko tavallista, normaalia arkea, kunnes kaikki muuttui täysin yhtäkkiä puolison sairastuttua vakavasti (massiivinen aivoverenvuoto), jonka seurauksena hänellä on globaali afasia (vaikeuksia tuottaa ja ymmärtää puhetta) sekä liikuntakyky on heikohko, oikea käsi ei juurikaan toimi tällä hetkellä. Toipuminen ja kuntoutuminen on vasta alussa, joten on hyvin mahdollista, että hän toipuu pitkällekin.

Tapahtuneesta on jo kulunut aikaa, joten on helpompi ilmaista itseään kuin silloin uskomattoman suurten tunnemyllerrysten keskellä. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat selviytymistä, sen jälkeen alkoi totuttelu uuteen tilanteeseen. Viimeiset kuukaudet olen viimein voinut jo elää arjessa ilman sen suurempia ponnistuksia, se kulkee painollaan.

Olen tehnyt suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ne koskettavat vain itseäni. Haaveilen uusista opinnoista ja aion hakea opiskelemaan. Olen luopunut täysin "sitku"-ajattelusta ja siirtynyt tekemään nyt suunnitelmia, joilla on päämäärä. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan, mutta sitä voi tehdä varasuunnitelmia. Jos jotain todella haluaa, ei anna pienten epäonnistumisten estää saavuttamasta unelmiaan.

Olen lakannut murehtimasta niitä asioita, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa. Sen sijaan olen keskittynyt niihin, mihin voin vaikuttaa.

Tämä pähkinänkuori-postaus lienee tässä. Jatkossa tartun milloin mihinkin näkökulmaan, tunteeseen ym. ja kerron oman kantani asiasta.